Sorvi surisi, ja lastuja lenteli ympäriinsä. Osa niistä kimposi iholleni, niin että teki miltei kipeää. Puukarahkasta oli tarkoitus saada aikaan kynttilänjalka. Taisin jopa onnistuakin tehtävässäni, sillä nykyään, miltei kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kynttilänjalan näköinen kalikkahirvitys löytyy yhä edelleen tulisijan päältä lapsuudenkotini takkahuoneesta. Mikähän siinä onkaan takana, mutta vanhemmilla kuin vanhemmilla tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia heittää lastensa aikoinaan askartelemia romuja roskikseen, olivat ne kuinka rumia turhakkeita tahansa. Varmaan vielä kymmenien vuosienkin kuluttua, vanhempieni jo kuoltua, asuntoa tyhjennettäessä ajan saatossa tummunut ja lahonnut kynttilänjalka löytyisi samasta paikkaa, koskaan käyttämättömänä.

    Muutamaan otteeseen aikaisemminkin Anttia kohtaan tuntemani vetovoima oli saanut minusta yliotteen ja minun oli ollut pakko lähestyä häntä puutyötuntien aikana, lähinnä tilanteissa, joissa molemmat olimme puuhaamassa omassa rauhassamme, etäällä ystävistämme. Joka kerta näin sattuessa sydän paukutti rinnassani kilpaa luokassa kajahtelevien vasaraniskujen kanssa salvaten miltei hengitykseni, ja kamalinta olisi ollut se, että se olisi näkynyt jotenkin ulospäin – että Antti olisi saanut jonkinlaista vihiä sisälläni vellovista tunteista meidän vaihtaessamme noita tyhjänpäiväisiä tervehdyksiä ja kömpelöitä toisen käden tuotosten arvosteluyrityksiä. Antti oli paljon minua taitavampi, ja kehuin hänen töitään aivan vilpittömästi ja yritin samalla udella, millä tavoin hän oli tuloksensa saavuttanut. Ihailin hänen käden taitojaan ääneen yrittämättä samalla kuulostaa liian mairealta, mikä sekin oli joskus ylitsepääsemättömän vaikeaa. Minusta tuntui aidosti siltä kuin kaikki, mitä hän ikinä saikaan aikaan, oli täydellistä ja jumalaista, enkeleiden sylkemää.

    Lähestyessämme toisiamme olin aina miltei joutua suunniltani. Erotin hänen tuoksunsa jo kaukaa, ja se sai hien kohoamaan otsalleni. Olisin halunnut vetää sitä sisääni kuin huumetta, kalleinta sahramia, voidella sitä iholleni kuin balsamia, uida siinä kuin kuumassa ruusunlehtikylvyssä. Tiesin, etten koskaan tulisi saamaan siitä kyllikseni, ja jos hänessä oli jotakin pelottavaa, se oli juuri tuo minut miltei hulluksi tekevä häntä ympäröivä aura, jota en voinut vastustaa. Puutyötunnit kuluivat minusta aina liian nopeasti, puolitoista tuntia oli ohi ennen kuin ehdin edes päästä vauhtiin – olisin halunnut, että ne kestäisivät ikuisesti, vaikka ala-asteella en voinut sietää koko oppiainetta. Tuntui aivan käsittämättömältä, että jotkut valitsivat siitä elämäntyönsä. Mutta nyt siitä oli tullut minulle suurinta intohimoa, kouluviikon paras hetki.

    - Jätkä on selvästi sorvannut ennenkin, lohkaisin. – Kuin ammattilainen.

    Hän ei keskeyttänyt työtään, mutta näin hänen sivuprofiilistaan, miten hänen kasvoilleen levisi hymy, jossa oli ujoa itsetyytyväisyyttä. Hän ei koskaan vaikuttanut ylimieliseltä, vaan tuntui aina olevan oikeasti otettu kehuistani.

    - Se on totta, sä oot tosi taitava.

    Hän kohautti olkapäitään. – Eihän tää niin vaikeata ole.

    - Mä oon hädin tuskin päässyt alkuun, sä jo miltei valmis, naurahdin. – Vittu.

    Hänen talttansa sivusi hennosti kynttilänjalan ulkopintaa, hyvin hienolla kädenheilautuksella, niin että karkeiden lastujen sijaan hänen ympärilleen pöllähti pilvi mitä ohuinta puupölyä. Minun tekeleestäni oli muodostumassa paksu ja kömpelö, hänen taas oli juuresta tyylikkäästi huippua kohden kapeneva, joka kynttiläosaa lähestyessään muodosti hienostuneita koristerenkaita. Kokonaisuudessa vallitsi harmonia, josta tiesi, että hän tulisi saamaan tälläkin työllään kiitettävän.

   Seurasin hetken aikaa lumoutuneena hänen askarteluaan. Hän ei vaikuttanut vaivautuvan läsnäolostani, päinvastoin. Hän hymyili ja elehti paljon, ja tuntui panevan parastaan nyt, kun oli saanut ihailijan. Vain kerran hänen talttansa sohaisi väärään paikkaan, ja hän kirosi teatraalisesti, minkä jälkeen purskahdimme molemmat nauruun.

    Hänen kämmenensä oli leveä ja suuri, ja paksut suonet risteilivät sen selkämyksessä vaskitsat kohti vahvoja sormia. Kynnet olivat likaiset ja lohkeilevat, ja sormien uurteissa oli likaa, jäänteitä moottoriöljystä, mullasta ja puupölystä. Iho, jota en ollut koskaan päässyt koskettamaan, oli selvästi paksuuntunut ja karkea painonnostosta ja ruumiillisesta työstä. Ne olivat niin kovin erilaiset kuin tyttöjen sirot kapeasormiset kätöset, joiden pitkäksi kasvaneet kynnet kiiltelivät lakasta ja viilasta. Usein kynnet olivat värjätyt kuin huoran omat, ja lika oli huolellisesti saippuoitu ihon pinnalta pois. Pehmeä ja viettelevä säväys oli varmistettu makeasti hajustetulla kosteusvoiteella.

    Katseeni etsiytyi käsistä hänen paksuun niskaansa ja hartioihin, voimakkaisiin ja leveisiin. Niskakarvat päättyivät luontaisesti vaaleanruskeaan ihoon, kovin eriväriseen kuin minun omaani, vaaleaan ja kalpeaan, jonka alta kuulsivat lävitse pienimmätkin verisuonet ja värivirheet, ja antoivat hyvän perustan mahtaville silmäpusseille, joista kärsin aina yöunien jäädessä alle kahdeksan tunnin – eli käytännöllisesti katsoen arkipäivisin aina. Silmäpussini ovat muuten komeasti edustettuina myös minusta ala-asteella otetuissa koulukuvissa, mistä kaverini jaksavat minua aina kiusoitella. Näytän heidän mielestään alaikäiseltä narkomaanilta. Vain kesälomilla pääsen silmäpusseista eroon, kun vältyn aamuherätyksiltä ja saan iholleni terveen rusketuksen. Nykyään minulla on paha tapa sortua myös solariumin houkutuksiin. Mitäpä kauneutensa eteen ei tekisi?

    Tuntui häpeälliseltä ja suorastaan julkealta tuijottaa hänen vartaloaan sillä tavoin, ja pakotin silmäni toisaalle. – Onko sulla lemmikkejä? kysyin äkkiä. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka lapselliselta minun täytyi kuulostaa. Poika, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa isotteluun, moponsa virittelyyn, pesäpalloon ja jääkiekkoon, tuskin paljoa perusti pienistä pörröisistä eläimistä. Mutta kysymys vain luiskahti huuliltani – minun, joka raahasi kotiinsa jokaisen tienvarrelta ja metsästä löytämänsä sairaan eläimen sisiliskoista pikkulintuihin, tilasi Eläinmaailmaa ja nukkui vielä tuolloinkin yöt pehmolelun kanssa.

    Onneksi hän ei kummastellut kysymystä. – Ei ole, hän vastasi vain. Ja hän vaikutti oikeasti asian vuoksi surulliselta - syystä joka ei koskaan minulle selvennyt, sillä emme koskaan palanneet uudestaan tuohon aiheeseen.